Opiskelin Teatterikorkeakoulussa ensimmäistä vuotta näyttelemistä, kun havahduin isoon ongelmaan- en uskaltanut katsoa yleisöön. Lavalla oli ihan hyvä olla ja esiintyä, mutta yleisön läsnäolo tuntui painostavalta ja pelottavalta. Välttelin suoraa kontaktia katsojien kanssa ja uskottelin itselleni, että pääasiahan on, että olen kontaktissa vastanäyttelijöihini. Koin huonommuutta ja riittämättömyyttä ihmisten edessä, luulin että heidän katseensa tarkoitti sitä, että he häpesivät minun puolestani. Mutta tosiasiassa, he vain katsoivat. He kuuntelivat, he halusivat tietää mitä tarinaa olin heille kertomassa. Asetin siis oman epävarmuuteni tarinan ja yleisön väliin. En uskaltanut ottaa heitä mukaan, tein yleisön ja minun välille näkymättömän seinän.

Uskon, että tuon seinän olen pikku hiljaa pystynyt rikkomaan. Ensimmäinen askel oli myöntää, että todella jännitin heitä. Sen jälkeen on ollut helpompaa. Olen pakottanut itseni kohtaamaan kulloisenkin yleisön. Katson heitä silmiin, otan vastaan heidän viestinsä, oli se mitä tahansa. Saan heistä kaiken tarvittavan energian, sitä ei tarvitse keinotekoisesti tehdä. Minun täytyy itse uskoa, että minulla on annettavaa. Oman epävarmuuden hyväksyminen ja hyödyntäminen on iso voimavara.

Hyvä ennakkovalmistautuminen kulloiseenkin esiintymistilanteeseen on ollut ainakin minulle olennaista. Kun tiedän mitä teen ja miksi, ei minua pelota ollenkaan niin paljon. Kun tiedän mitä haluan heille kertoa, on sen kertominen helppoa ja mielekästä. Rentouden saavuttaminen yleisön edessä vaatii siis paljon kotitehtäviä ja huolellista valmistautumista niin henkisesti kuin fyysisestikin. Haluan, että pystyn antamaan parastani aina kun esiinnyn ihmisille. Myös edustaminen ja tavallinen sosiaalinen kanssakäyminen kuuluu siihen.

Näyttelemisessä pyrin sulkemaan häiritsevät olosuhteet ja keskittymään vain siihen mitä minun pitää tehdä. Pyrin olemaan huolehtimatta asioista, joille en voi tehdä mitään; tuotannollisista ongelmista, aikatauluista, kiireestä, mieltä painavista muista asioista. Meillä jokaisella on oma tehtävämme yrityksessä, teatterissa, yhteisöissä, perheessä, se on tärkeää, se riittää. Jos haalii liikaa vastuuta ja paineita, ei pysty antamaan riittävästi mihinkään. Kun näyttelen, ajattelen vain sitä. Kun valokuvaan, ajattelen vain kohdettani ja valoa. Kun puhun, yritän olla niin aito ja henkilökohtainen kuin vaan ikinä uskallan.

Näyttelijänä on välillä vaikea määritellä sitä, mitä tarkoittaa kun sanotaan: ole vain oma itsesi. Mitä se on? Työminä, kotiminä vai se salainen ristiriitainen minä? Ihmisten kanssa työskennellessä, todellinen kontakti on kaiken edellytys. Näytellessä sen tuntee parhaimmillaan, kun kohtaus vain nousee lentoon, omalla painollaan, liikaa yrittämättä. Silloin tietää, että ihmisten välillä on liikkunut oikeaa energiaa, siinä on tapahtunut jotain ainutlaatuista ja merkittävää. Silloin tunteetkin nousevat aitoina ja pakottamatta. Uskon, että ihmiset voivat vaikuttaa toisiin ihmisiin merkittävällä tavalla, jos he vain pystyvät antautumaan elämälle.

Aina ei silti tapahdu mullistavia. Yleisö ei itke tai edes naura kovaäänisesti. Silti esiintyjä kokee, että vuorovaikutus on ollut totta. Kaikki ovat olleet hetken samassa tilassa, ajatelleet samoja asioita, pyrkineet ymmärtämään toisiaan tai maailmaa. Siinä on esiintymisen arvo, todellinen mahti.

Painajaismaisissa tilanteissa, maltti on valttia. Niin kuin vähän aikaa sitten kuvamessuilla, minua oli pyydetty kertomaan valokuvistani. Tunnin luento, hienot projektorit kuvia varten, mikit, iso auditorio, kaiken piti olla helppoa, mutta tietysti mukaan tulivat ne elokuvista tutut esteet: lapset kiukuttelivat kotona, menin aivan liian myöhään paikalle, yleisö oli jo salissa, itse olin vielä hikinen ja ylikierroksilla matkasta. Hössötin edestakaisin, vaikka minun olisi pitänyt vain pysähtyä ja rauhoittua. Kuvat tulivat seinälle lopulta aivan eri järjestyksessä kuin olin kuvitellut, joten jouduin satapäisen yleisön edessä improvisoimaan ja antamaan ajatukseni virrata vapaasti kuvien mukana.

Säheltäessäni, sanoin sen ääneen. Se auttoi, en peitellyt hermostumistani yleisöltä. Ihmiset olivat puolellani ja sain tilanteen hallintaani. Kun ei vastustele sitä miltä itsestä tuntuu, sen voi muuttaa. Lopulta luennon jälkeen moni tuli kiittämään, että oli saanut ajatuksistani ideoita. Kaaoksen keskeltäkin voi siis selviytyä voittajana, kun malttaa, eikä riko kontaktia katsojiin. Aina voi ottaa hetken henkeä ja miettiä: olenko tässä nyt oikeasti läsnä?            

LAURA MALMIVAARA, NÄYTTELIJÄ